Useimmat meistä sinnittelevät kipujensa kanssa aivan liian pitkään hakematta apua. Kivistäviä hartioita kuunnellaan aina repivään päänsärkyyn saakka ja hierojan pöydälle raahaudutaan viimeisillä voimilla siinä vaiheessa, kun kipuun ei auta buranakaan. Näen näitä pää vinossa pöydällä kivusta voihkivia ihmisiä viikottain.
Hierojan asiakkaat voidaan jakaa karkeasti kolmeen luokkaan – hymyileviin, irvistäviin ja stoalaisen tyyniin. Yleensä kolmijako menee vielä melko lailla tasan. Nuo kolme luokkaa erottaa toisistaan heidän suhteensa kehonhuoltoon ylipäänsä sekä tavat liikkua ja huoltaa itseä.
Irvistelijät ovat niitä, jotka laiminlyövät kehonhuollon lähes kokonaan. Liikunta ei ole millään tavalla tapa, eikä tottumus. Ja jos liikutaankin, niin sen jälkeinen huolto unohtuu joko tahallaan tai tahattomasti kokonaan. Seppo Rädyn filosofia, jonka mukaan iso mies ei venyttele olisi vihdoin syytä jättää 80-luvulle olkatoppausten ja takatukkien kanssa. Irvistelijöiden kanssa saa myös hieroja tehdä eniten töitä. Usein koko kroppa on jumissa ja yhdellä hoitokerralla ei millään osa-alueella päästä kuin alkuun. Hoitokerrat tuntuvat tuskaisilta ja hieronnan antama rentous antaa odottaa myöhempiä aikoja.
Stoalaisen tyynet tyypit taas ovat enemmän tai vähemmän ammatikseen liikkuvia ihmisiä. Kehosta pidetään huolta hyvän työkalun lailla ja kehonhuollon kokonaisuus on hallussa aina ravintoa, unta, harjoitustasapainoa kuin passiivisia hoitojakin myöten. Kun saan ammattiurheilijan pöydälleni tiedän, että minun työni on suhteellisen helppoa ja asiakkaalle hoitokerta on suurelta osin rutiinia. Tosin pakko on tunnustaa sekin, että kovan tason urheilijoiden huolto jännittää kaikkein eniten. Siinä tilanteessa urheilija antaa käsittelyyn kaikkein kalleimman omaisuutensa ja menestyksen työkalun. Odotusarvo on molemmin puolin pöytää kova.
Entä ne hymyilevät sitten? He ovat niitä asiakkaita, jotka liikkuvat säännöllisesti, mutta eivät ammatikseen. Liikunta itsessään antaa nautintoa, mutta liikkumisesta ei haeta hampaat irvessä tuloksia. Kehoa enemmänkin hellitään kuin huolletaan, mutta ei sitä myöskään laiminlyödä. Hymyilevät ihmiset ovat minun kokemuksen mukaan meitä tuikitavallisia tuulipukutallaajia. Heidän käsittelynsä voi olla joskus rankkaa (jos on monena iltana peräkkäin nukahdettu sohvalle väärään asentoon), mutta yleensä juttu lentää rennosti koko tunnin ajan, koska tekeminen tuntuu hyvältä sekä tekijästä että kohteesta.
Kehonhuollossa säännöllisyys on valttia
Kehonhuollossa avainsana on säännöllisyys ensin ja intensiteetti sitten. Jos liikut normaalisti ja elät tavallisesti, niin hierojan pöydälle kannattaa köllähtää kerran kuussa tai vaikka harvemmin – kehon tuntemuksen mukaan. Jos taas kehonhuolto on pakkopullaa ja pakollinen paha, silloin myös hoitopöytä kutsuu useammin. Näin ainakin alussa. Itse en koskaan suosittele asiakkaille turhia käyntikertoja, jos he eivät niitä tarvitse. Sen sijaan jos asiakkaalla tuntuu kehossa olevan akuutti tarve hoidolle, opastan käymään alussa kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa niin kauan, kun krempat saadaan korjattua ja sen jälkeen riittää vähempikin.
Hieroja ei ole edelleenkään ihmeidentekijä. Me korjaamme jumittuneita lihaksia ja kireitä paikkoja. Me emme paranna sairauksia. Jos vaiva vaatii lääkäriä, niin silloin siihen ei auta hieroja, vaikka siellä kävisi joka päivä. Ammattitaitoinen kehonhuollon ammattilainen tajuaa omat rajansa ja osaa opastaa asiakkaan saamaan vaivaansa parempaa hoitoa – vaikka se johtaisi asiakkaan lähettämiseen lääkärille, fyssarille, osteopaatille tai jollekin muulle alan ammattilaiselle. Ainakin kaikki tuntemani hierojat menevät tyytyväinen asiakas edellä.
PS. Minulta kysytään usein, millainen on suosikkiasiakkaani. Vastaus on helppo. Parhaita asiakkaita ovat ne, joiden oloa pystyn jollain keinolla auttamaan. Parasta on aina, kun asiakas pyöräyttää hoidon jälkeen hartioita ja ihmettelee päähän tulleita uusia liikeratoja jumien purkamisen jälkeen.